Minulla ei koskaan oikeastaan ollut omaa huonetta.
Toki, huone oli aina olemassa—mutta ei sellainen, joka olisi täysin kuulunut minulle. Kasvaessani asuin makuuhuoneessa siskoni kanssa. Koulussa jaoin asuntolan huoneen kämppäkaverin kanssa.
Ehkä siksi olen aina unelmoinut huoneesta, jossa voisin vain olla. Tilasta, jossa voi itkeä piilottelematta, nauraa ääneen, puhua itselleen, tanssia kuin hullu tai istua hiljaisuudessa tuntikausia. Tilasta, joka on minun, ei vain fyysisesti—vaan myös henkisesti.
Nyt olen vihdoin vuokrannut pienen studion. Se on vanha, vähän kulahtanut ja rehellisesti sanottuna ylihinnoiteltu. Mutta maatessani lattialla ja haaveillessani siitä, mitä voisin täällä luoda, tiesin—olin jo rakastunut siihen.
Tehdäkseni tästä huoneesta enemmän itseni näköisen aloin etsiä jotain, joka ei vain sytyttäisi luovuuttani, vaan auttaisi minua jättämään palan itsestäni tähän tilaan. Silloin törmäsin tuftaukseen.
Juuri kun aloin miettiä, minkä tuftauskiväärin ostaisin, ystävä saapui lahjan kanssa: Clawlab tuftauskiväärin. Olin häkeltynyt—ja syvästi liikuttunut. En osaa edes selittää, kuinka ajatuksella tehty lahja se oli.
Aloitin tuftausmatkani Clawlab-kiväärillä. En odottanut sen pitävän minulle seuraa, mutta jotenkin se teki niin. Jokaisessa nurkassa, jokaisella seinällä, jokaisessa narisevassa lattialaudassa—minä päätin, mitä tässä tilassa tapahtui.
Ikkunan edessä, jossa kultainen iltapäivänvalo virtasi ja tanssi kehyksen yli. Pienellä työpöydälläni, kumartuneena myöhään yöhön, kun muu maailma nukkui. Jopa ruokapöydässä—vasemmalla puolellani puolikas lasillinen sitruunavettä ja oikealla luonnos uudesta kuviosta.
Sarja on kevyt ja kannettava. Viimeisellä viikolla vein sen jopa takaisin asuntolaan. Aina kun kokeet turhauttivat, pystytin sen ja tuftasin pienen lasinalusen. Tasainen liike ja pehmeä lanka auttoivat lievittämään stressiä—muutaman hiljaisen minuutin hengittää ja olla taas oma itseni.
Tämä ei ollut pelkkää askartelua—se oli tilan omistamista.
Ja vähitellen, entinen vieras studiostani alkoi imeä itseensä minun tunnelmiani.
Pehmeä seinävaate heiluu nyt kirjahyllyni lähellä—ommeltu hillityissä vaaleanpunaisen ja sinisen sävyissä, jotka muistuttavat kukkamerestä. Suuri matto olohuoneen keskellä on tuftattu jättimäisillä violeteilla rypäleillä, hieman outo mutta täynnä viehätystä. Työpöydälläni oleva lasinalunen on epätasareunainen ja kantaa mukanaan kahviläikän haamua, jonka unohdin siivota. Olisin voinut heittää sen pois ja tehdä uuden, mutta en tehnyt. Koska se kertoo myös pienen tarinan. Päivittäisen tarinani.
Jopa ympärilläni oleva sekasorto—langantähteet, sotkeutuneet johdot, heikko projektorin halo—tuntuu elävältä. Huone kasvaa kanssani, jokainen tuftattu silmukka on sen syke, minun kuulumiseni.
Ulkona kaupunki on kovaääninen ja levoton. Bussit sihisevät, sireenit ulvovat, joku huutaa aina puhelimeensa. Sisällä, paljain jaloin pehmeällä villalla, kuljetan sormenpäätä vastavalmiin työn yli. Melu vaimenee. Olkapääni rentoutuvat. Hengitykseni hidastuu. Keräsin hajallaan olleet langat, laitoin kiväärin ja kehyksen paikoilleen ja kävin makuulle uuteen teokseeni. Ajatukset alkoivat hitaasti lipua, solmujen auetessa kuin lanka hiljaisuudessa.
Katson ympärilleni—tähän sekavaan, käsintehtyyn, kauniisti epätäydelliseen tilaan—ja tiedän: tämä on minun.
Se ei ole enää pelkkä studio.
Se on koti.
